FANDOM


Inflaatio (engl. sanasta Inflate eli paisuttaa) on suljettuun taloudelliseen systeemiin tuotavan ns. kiertävän rahamäärän eli rahayksiköiden määrän tarkoituksellinen lisääminen, sen suora ja olennainen seuraus on rahan ostovoiman aleneminen. Inflaation vastakohta on deflaatio eli kiertävän rahamäärän väheneminen (tai hyödykkeiden määrän kasvaminen). Tilannetta, jossa yhdistyvät korkea inflaatio ja lama kutsutaan stagflaatioksi.[1]

Toteutus

Rahayksiköiden määrää taloudellisessa systeemissä lisätään tavallisesti tulostamalla rahaa [[Seteli]|seteleinä]], painamalla kolikoita tai lisäämällä tileille katetta. Toimea kutsutaan myös käsitteellä setelirahoitus (eng. Quantitative Easing tai QE), vaikka kysessä voi olla myös muu keino kuin setelipaino. Inflaatiota ovat voineet toteuttaa historiallisesti tavallisesti kansalliset valtuutetut valtiolliset keskuspankit, itse valtiot tai muut keskusvallankäyttöelimet, mutta nykyään myös ylikansalliset talousinstituutit ja yksityiset pankit, kuten esim. Federal Reserve (USA:n Dollari) ja Euroopan Unioni (Euro). Inflaatiota toteutetaan jonkin verran koko ajan ja se on tarpeellinen taloussysteemin kokonaistalouskasvun hallitsemisen kannalta. Pankit toteuttavat inflaatiota kun pankin tileille kirjataan esim. lainakorkojen saatavia reaalivarallisuudeksi. Suomi on luopunut suvereenista oikeudestaan asettaa ja ohjailla valtiollista inflaatiotaan, kun se liittyi Euroopan Unioniin, muutti kansalliseksi valuutakseen kansainvälisen rahayksikön Euron ja luopui kansallisesti hallittavasta valuutastaan Suomen markasta [2]

Vaikutus ostovoimaan

Inflaation suora seuraus on rahan arvon eli rahayksikön ostovoiman heikkeneminen sekä siitä aiheutuva näennäinen hintojen nousu rahayksikkömäärässä. Hyödykkeen todellinen arvo ei kuitenkaan välttämättä muutu, vaikka sen hinta rahayksikkömäärässä kasvaakin, sillä hyödykkeen hinta sisältää sekä todellisen arvon että senhetkisen rahan ostovoiman. Esimerkiksi: jos rahyksikkömäärän arvo tippuu puoleen, kasvaa vastaavasti hyödykkeen hinta kaksinkertaiseksi, myös ilman, että sen todellinen arvo olisi muuttunut.

Inflaatiota tasapainoittaa taloussysteemin todellisen taloussektorin tuottama hyödykkeiden arvonlisä, eli tavarat, palvelut, aineelliset hyödykkeet, yms. Sen ansiosta, ajan myötä, inflaation aiheuttaman ostovoiman alenemisen vaikutukset tasoittuvat ja ostovoima pysyy suhteellisesti tasapainossa, siinä missä kokonaisuudessaan taloussysteemi kasvaa todellisen taloussektorin tuottaman arvonlisän verran. Tavaroiden ja palveluiden hinnat laskisivat ilman inflaatiota, sillä normaalisti tavaroiden ja pelvelujen tarjonta kasvaisi ja niiden kysyntä laskisi ajan myötä. Taloussysteemin kasvu todellisessa taloussektorissa perustuu työhön, tavaroiden ja hyödykkeiden tuottamiseen markkinoille, inflaatio sen sijaan perustuu rahan luomiseen tyhjästä (kutsutaan myös nimellä virtuaaliraha tai Fiat-raha). Näin tuotettu raha on luomishetkellä täysin arvotonta, mutta saa välittömästi arvon kun se liukenee taloussysteemin kokonaisrahakiertoon. [2]

Varallisuuden siirtyminen

Inflaation piilevä, mutta suora seuraus on myös jatkuva, piilevä ja massiivinen varallisuuden siirtyminen, jossa varallisuus siirtyy kaikilta taloussysteemin subjekteilta inflaation toteuttajalle eli inflaattorille. Esimerkiksi, jos taloussysteemissä on 10 rahayksikköä ja niiden ostovoima on 1, on todellinen kokonaisvarallisuus 10. Jos inflaattori tuottaa systeemiin 10 uutta rahayksikköä, systeemissä on näin ollen 20 rahayksikköä, joista 10 on edelleen systeemin taloussubjekteilla ja 10 on inflaattorilla, mutta jokaisen rahayksikön ostovoima on kuitenkin laskenut puoleen eli 0,5:een. Taloussubjekteilla on siten todellista varallisuutta 5 ja inflaattorilla 5. Todellinen varallisuus eli 5 yksikköä on siis siirtynyt taloussubjekteilta inflaattorille. Inflaattorin eli valtion, pankin tms. todellinen varallisuus kasvaa samassa suhteessa samalla hetkellä, myös ilman, että taloudellisessa systeemissä olisi tapahtunut inflaation vaikutusta tasapainottavaa todellista arvonlisäystä tai se olisi pienempi kuin toteutettu inflaatio. Inflaation vaikutusten kumoamiseksi todellisen taloussektorin on tuotettava vastaava määrä arvonlisää ja hyödykkeitä. Varallisuuden siirtymistä taloussubjekteilta inflaattorille kutsutaan inflaatioverotukseksi tai piiloverotukseksi. [2]

Valtiollinen Inflaatio

Valtion valvomaa ja/tai toteuttamaa, valtion sisäistä, tavallisesti valtiollisessa tai kansallisessa taloussysteemissä tapahtuvaa inflaatiota voidaan kutsua valtiolliseksi inflaatioksi. Siitä johtuvaa varallisuuden siirtymistä kutsutaan valtiolliseksi inflaatioveroksi tai piiloveroksi, sillä se toteuttaa saman funktion kuin, esim. ansiotulovero tai arvonlisävero eli siirtää todellista varallisuutta taloussubjekteilta inflaattorille (vrt. verottaja). Erona kuitenkin se, että sen suuruutta, näkyvyyttä ja käyttökohteita ei tavallisesti julkisteta, eikä varallisuutta siirretä näkyvästi tilisiirroilla tm. vastaavalla tavalla. Piilovero yksittäistä taloussubjektia kohden on tavallisesti mitättömän tai huomaamattoman pieni, mutta suuressa taloussysteemissä yksittäisen inflaattorin itselleen siirrettävä todellinen varallisuus voi olla suuri.[1]

Ylivaltiollinen Inflaatio

Yksittäisen valtion rajojen ylittävässä taloussyteemissä tapahtuvaa inflaatiota kutsutaan ylivaltiolliseksi inflaatioksi. Euroopan Unioni, sekä dollarialue ovat hyviä esimerkkejä ylivaltiollisista taloussysteemeistä ja vast. ylikansallisista inflaattoreista. Ylivaltiollisset taloussysteemit ovat suurempia kuin valtiolliset ja niissä taloussubjekteja on enemmän ja näin ollen inflaatioverotuksella taloussubjekteilta inflaattorille siirtyvä todellinen varallisuus voi olla erittäinkin suuri. Kaikki ylivaltiollisen taloussysteemin taloussubjektit ovat samalla inflaatioverotussubjekteja ja todellinen varallisuus siirtyy talousalueen sisällä myös valtiollisten rajojen yli inflaattorille ilman tulleja tai muita rajoituksia. Ylivaltiollista inflaatioverotusta voidaan perustellusti kutsua ylikansalliseksi taloudelliseksi riistoksi, taloudelliseksi sorroksi, taloudelliseksi imperialismiksi tai taloudelliseksi kolonialismiksi. Se rikkoo kansallista itsemääräämisoikeutta eli suvereniteettiä. [2]

Taloudellinen kolonialismi

Ylivatlitollinen piiloverotus inflaation keinoin on verrattavissa kolonialismiin, jossa kohdevaltio on eräs verotuksen objekti vrt. siirtokunta. Taloudellinen kolonialismi ei ole kuitenkaan yhtä näkyvää ja ilmeistä kuin perinteinen kolonialismi, eikä välttämättä vaadi sotilaallista läsnäoloa, mutta siitä huolimatta se toteuttaa saman funktion, eli siirtää todellista varallisuutta kohdemaasta emämaahan tai inflaattori-instituutille. Taloussubjektien on omalla maantieteellisellä alueella ja oman todellisen taloussektorin avulla tuotettava inflaattorin toteutettavaa inflaatiota vastaava määrä arvonlisää ja hyödykkeitä, jotta taloussysteemin rahan ostovoima säilyisi samana.[2]

Hyperinflaatio

Template:PääartikkeliHyperinflaatio

Hyperinflaatioksi kutsutaan tilannetta, jossa inflaattori räikeästi väärinkäyttää valtuuksian ja tuottaa rahaa taloussysteemiin huomattavasti enemmän kuin mitä taloussysteemin todellinen taloussektori kykenee tuottamaan arvonlisää ja hyödykkeitä. Historiallisesti valtiot tai pankit (inflaattorit) ovat nojautuneet tähän keinoon vain poikkeustilanteissa, kuten sodan uhassa, taloudellisessa tai polittisessa kriisissä. Hyperinflaation avulla saadaan siirrettyä varallisuutta enemmän ja nopeammin taloussubjekteilta inflaattorille, mutta myös rahan ostovoima laskee radikaalisti.[2]

Inflaation syitä

Inflaation syistä on useita erilaisia näkemyksiä taloustieteilijöiden keskuudessa.[3] 1930-luvulle asti hallitseva teoria oli rahan kvantiteettiteoriaan pohjautuva monetaristinen teoria, jonka mukaan inflaatio johtui liikkeellä olevan rahamäärän kasvusta: esimerkiksi liikkeellä olevan rahan määrän kaksinkertaistaminen johtaa hintatason kaksinkertaistumiseen eli rahan arvon puolittumiseen. Rahavarannon kasvusta johtuvaa rahan arvon alenemista kutsutaan monetaariseksi inflaatioksi.

1930-luvulla John Maynard Keynesin ajatusten pohjalta syntynyt keynesiläinen teoria korosti puolestaan hyödykkeiden kysynnän ja tarjonnan vaikutusta inflaatioon. Keynesiläisen koulukunnan mukaan inflaatio voi aiheutua siitä, että kokonaiskysyntä kasvaa kokonaistarjontaa nopeammin. Näin tapahtuu etenkin kun talous on aktiivinen ja rahatulot paisuvat. Tällöin on kyse kysyntäinflaatiosta. Inflaatiota voi tapahtua myös kustannusten nousun takia, mikä korottaa hintoja, jolloin on kyse kustannusinflaatiosta.[3] Nykyään kuitenkin taloustieteessä nämä hintojen muutokset kysynnän ja kustannusten muutosten seurauksina käsitetään hintavaihteluina inflaation sijaan. Kysyntäinflaatio ja kustannusinflaatio ovat pudonneet käsitteinä kielenkäytöstä keynesiläistä koulukuntaa lukuun ottamatta, koska inflaatio ryhdyttiin mieltämään monetaristisen koulukunnan, erityisesti Milton Friedmanin, rahan kvantiteettiteorian parissa tekemän työn vuoksi monetaarisena, siis rahaan liittyvänä, ilmiönä. Friedman totesi, että "inflaatio on aina ja kaikkialla monetaarinen ilmiö [inflation is always and everywhere a monetary phenomenon]" vuonna 1963. Kysyntäinflaatio liittyy markkinoilla esiintyvään tarjontaan nähden liiallisen kysynnän taipumukseen kohottaa hintoja, ja kustannusinflaatio yritysten tuotantokustannusten kasvuun kun tuotannontekijät (tai osa niistä) kallistuvat.

Nykyään suurin osa taloustieteilijöistä on yhtä mieltä siitä, että hyvin korkean inflaation (hyperinflaatio) tyypillisin aiheuttaja on rahavarannon nopea kasvattaminen. Kohtuullisen inflaatiovauhdin suuruuteen vaikuttavat sekä muutokset hyödykkeiden kysynnässä ja tarjonnassa että muutokset liikkeellä olevan rahan määrässä. Yleisesti voidaan sanoa taloustieteen nykyvalossa, että rahan tarjonnan kasvu on inflaation perimmäinen syy.[2] Rahan tarjonnan kasvu tarkoittaa kansantaloudessa liikkeellä olevan rahamäärän kasvua.

Inflaation seurauksia

Inflaatiosta ei itseisarvoisesti ole haittaa, vaan sen seurauksista. Mikäli rahan arvo heikkenisi vuodesta toiseen vakionopeudella ja kaikki kansalaiset tietäisivät tämän ja ottaisivat sen huomioon sijoitus- ja kulutuspäätöksissään, ei inflaatiosta todennäköisesti olisi haittaa. Yksi inflaation suurimmista ongelmista on juuri sen vaihteluiden yllätyksellisyys: esimerkiksi pankkitalletus menettää arvoaan inflaation kiihtyessä, mikä on epäoikeudenmukaista pankkitalletuksen tehnyttä kansalaista kohtaan. [2] Tämä vaikutus esiintyy erityisesti kiinteäkorkoisten määräaikaistalletusten ja erilaisten velkakirjojen (obligaatioiden ja debentuurien) tapauksissa. Vastaavasti lainanottajilla vaikutus on päinvastainen; inflaatio puree otettuun lainarahaan, laskien sen arvoa -inflaatio syö lainaa pois. Tämä toki edellyttää, että myös työn hinta on noussut, että lainanhoitoon on enemmän varoja.

Kevyttä inflaatiota pidetäänkin nykyään yllä rahapoliittisilla toimenpiteillä, koska deflaatiota pidetään haitallisena ja hieman nollaa suurempi inflaatio suojaa deflaatioon ajautumisen riskiltä. Esimerkiksi Euroopan talous- ja rahaliiton jäsenmaissa pyritään alhaiseen, noin kahden prosentin vuosittaiseen inflaatiovauhtiin. Mikäli hinnat nousevat tätä nopeammin, Euroopan keskuspankki voi nostaa ohjauskorkoaan, joka vaikuttaa välittömästi Euribor-korkoihin ja näin saa vähennettyä kulutusta ja liikkeellä olevan rahan määrää ja tämän kautta hillittyä hintojen nousua. Vakaa hintataso eli tasaisena pysyvä inflaatio on yksi Euroopan keskuspankin keskeisistä tavoitteista. Lievästä inflaatiosta on hyötyä kansantalouden toiminnalle, koska kun raha menettää arvoaan jos sitä ei käytetä, raha kannattaa kuluttaa. Inflaatiolla on siis kuluttamiseen kannustava vaikutus, mutta inflaation oloissa myös rahan säästäminen saa inflaatiota korkeampien talletuskorkojen eli positiivisten reaalikorkojen avulla kannusteen.

Mitä suurempi inflaatio on, sitä useammin yritykset joutuvat päivittämään hinnastojaan, mistä myös aiheutuu kustannuksia. Myös palkkoja on nostettava useammin, jotta työntekijät saisivat palkallaan edelleen saman määrän hyödykkeitä. Hintojen nostaminen tiheästi lisää myös yleistä tyytymättömyyttä. Vaihteleva inflaatio vaikeuttaa pitkän aikavälin taloussuunnittelua ja suosii lyhytnäköistä keinottelua.[2] Korkeasta inflaatiosta siis on inflaation vaihtelevuuden lisäksi haittaa.

Inflaation mittaaminen

Näkyvyyden peittämisksi ja piiloveron suuruuden pimittämiseksi valtiot, pankit ja unionit (inflaattorit) mittaavat usein ns. "virallista inflaatiota" erilaisilla hintaindekseillä eli todellisen inflaation seurauksista ja sivuvaikutuksista, sen sijaan, että mitattaisiin tarkka inflaation määrä suoraan keinotekoisesti tuotetusta rahayksikkömäärästä ja sen tarkka määrä pidetään salassa julkisuudesta. Paikallinen "virallinen inflaatio" vaikuttaa muun muassa erilaisiin indeksikorotuksiin, esimerkiksi eläkkeiden suuruuteen. Yleisimmät mittauskohteet ovat kuluttajien tuotteiden hintojen nousu, tuottajien tuotteiden hintojen nousu tai bruttokansantuotteen muutokset. Mittaustavat saattavat vaihdella valtioiden välillä ja hintaindeksejä päivitetään vastaamaan sen hetkistä yhteiskuntaa aina oman agendan mukaisesti, joten esimerkiksi kuluttajahintaindeksit eivät ole täysin vertailukelpoisia tehtyjen muutosten vuoksi eri vuosikymmenillä. Hyvin nopeaa inflaatiota kutsutaan hyperinflaatioksi, historiallisesti valtiot tai pankit ovat nojautuneet tähän keinoon vain poikkeustilanteissa, kuten sodan uhassa, taloudellisessta tai polittisessa kriisissä.

Inflaatiota mitataan erilaisilla hintaindekseillä, tarkemmin sanottuna indeksien vuosimuutosvauhdilla. Yleisimmin käytetyt mittarit ovat:

  • Kuluttajahintaindeksi: Inflaatiota mitataan yleisimmin kuluttajahintaindeksin vuosimuutoksella. Kuluttajahintaindeksi mittaa yleisesti kulutetuista tavaroista ja palveluista koostuvan hyödykekorin hintaa. Eri hyödykkeiden painoarvo kuluttajahintaindeksissä määräytyy niiden osuudesta kotitalouksien kokonaiskulutuksessa. Osuuksia muutetaan Suomessa viiden vuoden välein kulutuksessa tapahtuneiden muutosten mukaan. Kuluttajahintaindeksin ongelmana on, että yhden hyödykkeen kallistuminen korissa nostaa hintaindeksiä, vaikka yhden hyödykkeen hinnan nousu (muiden tuotteiden hintojen pysyessä ennallaan) ei ole merkki inflaatiosta.
  • Tuottajahintaindeksi
  • BKT-deflaattori: inflaatio lasketaan BKT-deflaattorin muutosprosenttina. BKT-deflaattori on nimellinen BKT/Reaalinen BKT. Sen arvo mittaa bruttokansantuotteen arvon toisen vuoden euroina. Minkä vuoden euroina reaalinen BKT on laskettu, on ilmoitettava reaalisen bruttokansantuotteen kanssa.

Pidempää aikaväliä tarkasteltaessa voidaan laskea elinkustannusindeksi, joka on pitkä aikasarja eri vuosien kuluttajahintaindekseistä.

Inflaation mittarina käytetään myös rahanarvonkerrointa, joka lasketaan hintaindeksien avulla. Se osoittaa, kuinka suuri oli tietyn rahamäärän ostovoima jonakin aikaisempana vuotena jonkin myöhemmän vuoden rahaksi arvioituna.

Katso myös

Lähteet

Template:Viitteet

Aiheesta muualla

Template:Wikiaineisto

Template:Metatieto

Luokka:Rahapolitiikka Luokka:Taloustieteen käsitteet Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit


Cite error: <ref> tags exist, but no <references/> tag was found

Ad blocker interference detected!


Wikia is a free-to-use site that makes money from advertising. We have a modified experience for viewers using ad blockers

Wikia is not accessible if you’ve made further modifications. Remove the custom ad blocker rule(s) and the page will load as expected.